Half A year- day!!

    15.7.2015 Oli päivä kun laskeuduin sateiselle Palmerston Northin lentokentälle. Oli kylmä ja tuuli ja olin niin väsynyt. Mentiin vanhaan pimeään bussiin, jossa kaikki nukku koko matkan. Koitin nähä jotain ikkunasta, mutta oli tosi pimeetä. Istuin ihan takimmaisella penkillä keskellä, joten näin suoraan eteen tielle. Pimeä tie, paljon mutkia. Ajettiin vuoristotietä. Kun viimein päästiin määränpäähän, kannetiin kamat sisälle ja järjestön pari työntekijää oli auttamassa ja asettamassa meitä huoneisiin. Rakennus johon saavuttiin oli vanha sairaala, jonka nykyyään omistaa yksi järjestön työntekijöistä. Mut esiteltiin Alenalle (saksalaiselle hostsiskolle). Se nukku, kun tultii huoneeseen. Saksalaiset oli saapunu parituntii aikasemmin, ku suomalaiset,ruotsalaiset,tanskalaiset ja norjalaiset. Mentiin syömään jotain ja sitten painuttiin sänkyihin. Tää oli paha virhe, koska saatiin kaikki sitten paha aikaero rasitus... Sairaalarakennus oli tosi kylmä sisältä, joten ennen nukkumaan menoa laitoin takin,huivin ja villasukat. Mietin, että mihin mä oikeen oon tullu.

   Tällästä mä tein tasan puolvuotta sitte. Aika on menny niiiiin nopeesti, mutta samalla tuntuu ikuisuudelta kun viimeksi halasin äitiä tai nukuin omassa sängyssä. Puolessa vuodessa oon tehny enemmän kuin koskaan aikasemmin. Oon kokenu uusia asioita, saanut elämyksiä, nähny maisemia mitä muualla maailmassa ei voi nähdä, oon saanu uusia kavereita... kavereita jolla on eri kulttuuri ja eri äidinkieli. Vaikka tää puolvuotta on ollukki mitä ihanin ja oon nauttinu tosi paljon, oon kans eläny normaalia elämää täällä. Emmä jokapäivänä koe kaikkea huikeaa ja nää uusia asioita. Elän täällä aika normaalia elämää. Itken välillä, mutta myös nauran sitäkin enemmän. Koen tylsyyttä ja tekemisenpuutetta jollon iskee yleensä koti-ikävä. Oon ollu kipeä ja ollut kotona sen takia viikon tekemättä mitään. Mutta tää on elämää. Aina ei tanssahdella sateenkaarella. Mutta kaiken kaikkiaan oon ylpeä että oon tullu tänne ja pysyny vahvana.
     Multa kysytään täällä usein onks mulla koti-ikävä. Sanoin yleensä ei, koska luulin ennen tänne tuloa että ois paljon pahempi. Ei mulla koskaan sellasta ahistus koti-ikävää oo ollu, että pakko päästä takas Suomeen. eiei... Mun ikävä on enemmänkin sellasta joka päivän kaipausta. Aina se pieni suomi-ikävä on takaraivossa. Kaipaan ruisleipää tosi paljon. Kaipaan saunaa vielä enemmän. Välillä huonoina päivinä, kun istun tylsistyneenä kaipailen suomi kavereita, jotka asuu ihan melkeen naapurissa. Vaikka kaipaan ihmisiä Suomesta, tiiän silti että ne on siellä. Ne pysyy samoina ja elää sitä ihanaa suomielämää. Ei ne mihinkään lähe. Eniten kaipaan mun koiraa, joka ei ees tiiä missä mä oikeen oon

Mun pikkunen

    Kaikenkaikkiaan nytkun mietin, muistan vaan ne hienot kokemukset mitä oon täällä tehny. Muistan ne naurukohtaukset kavereiden kanssa jollon aina mietin että en haluu koskaa lähtee takasin. Muistan ne sanattoman kauniit maisemat jotka saa mut miettimään, miksen syntyny tänne. Oon hurjan onnekas ja kiitollinen että saan olla täällä ja vielä 4 kuukautta jäljellä tehä paljonpaljon muistoja.